Minä ja hän. Ei alkua. Ei loppua. En ollut varma tästä hetkestäkään.
Vain minä ja tuo sietämätön surina, joka nieli oman sydämeni lyönnit kuulumattomiin. Kahden pienen, paperia ohuemman siiven iskut toisiaan vasten käsittämättömässä tahdissa. Se sai ilman ärsyyntymään. Värisemään. Aaltoilemaan kuin veden kiven iskusta.
Silmät seurasivat tarkasti tuota häiriötekijää huoneen ilmatilassa. Siipiparia ja sen välissä roikkuvaa mustaa möykkyä. Siinä ei ollut enää ajatusta mukana. Se oli refleksinomaista. Katse oli lasertähtäin lukittuneena kohteeseen. En tiedä aistiko kärpänen tuijotukseni. Se ei kuitenkaan vaivautunut etsimään piiloa samalla tavalla kuin alussa.
Joskus.
Kun alulla vielä oli jotain merkitystä.
Uskon sen tajunneen, ettei piiloutumiseen ollut tarvetta.
Se oli yläpuolellani.
Ulottumattomissani.
Se katseli minua alas.
Sen ei tarvinnut tehdä mitään.
minä en voinut tehdä mitään
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti