Työpäivän päätteeksi on vessa vedettävä kymmeniä kertoja. On koettava. Mies nojaa kaakeleihin ja tajuaa 


paperin olevan lopussa. Ei muista pestä käsiään. Työpäivän päätteeksi koti haisee ja tuo mieleen lapsuuden


 metsän. Viemäriputki kukkulaan porattuna. Ystävät yllytti. Päästä päähän. Se oli ahdas ja valoa juuri, juuri näki. 


Joku tönäisi selästä. Jalka upposi senttejä syvään. Muisto siitä, kun vartalo kaatui kumolleen ja kasvot 


mahdollisesti omiin jätöksiinsä uppoutui.

Pakenin maasta. Ei minua kukaan jahdannut. On vain helpompi miellyttää itseään ja todeta sen, mitä haluaa kuulla - kysyin usein itseltäni. Ketä minä pakenin? Pakenin maasta. Ei. Pakenin maata. Joulukuun kolmantena minulle kasvoi viikset. Silmäilin, mutta partaa ei pettymyksekseni vielä ollut. Teetätin uuden vaateparren lipevällä itävaltalaisräätälillä. Uskon hänen halunneen vuoteeseen kanssani. Miehiä en vielä pannut. Lupasin ottaa yhteyttä sen hetken koittaessa. Helmikuun lopulla, tiistaiyönä revittelin norjalaissyntyisen uimarin kanssa. Hänellä oli kiihottava nauru. Jokin ei ollut kohdallaan. En koskaan palannut räätälin luo. Toukokuun kymmenentenä sain parran.

Merkkivaatteiden merkityksettömyys. Paine kasvoi jo liian suureksi. Kaukana kosahti. Uskalsimme liikkua kaduilla tänä aamuna valmistettujen kylttien kera. Oli kannettava ajatuksia ja siitä taakasta luhistuivat jokaisen olkapäät. Vilpittömästi surullinen katse tyynnyttää vastaankulkijaa. Meihin jokaiseen on kai juurtunut jotain saatanallista. Se olisi komea teko, jos aivastuksen mukana lähtisi kaikki paha ja olisi helppoa vain keinua tuulen tahtiin. Uskalla ei arvuutella mitä tapahtuu tyynen tullessa. Kuunvalon likaamat kädet pitelevät korillista intohimoa. se on niskahikeä. Lopulta on revettävä, kun nainen on liian ahdas ja seksuaaliset polttopisteet eivät vain miellytä.