tässä
vaan en
nyt
Eräs mies lauloi muiston pysyvyydestä, joka viipyy kasvoilla. Minun kasvoni ovat kuin joutsenen selkä. Kuvainnollisesti siis. Voi kun olisivatkin fyysisesti.
No, kuitenkin tämä mies. Lauloi. Muiston pysyvyydestä.
Mahtaa vitsailla.
Mahtaa ilkkua.
Pitää pilkkanaan.
Eivät muistot pysy.
Jälkiä niistä jää.
Ja jäljet ovat kivuliaita.
Niin, kuviakin toki. Kuviahan muistot ovat. Tuokiokuvia. Tuokioita, hetkiä kaapattuina silmien taakse. Kerran eletty, heikko yritys elää uudelleen.
Kuvia.
Kuvia katsellaan yhdessä
perheen
ystävien
ja toimistotyöväen konferensseissa
kesken
heidän kesken.
Selataan kuvia
hetkiä
toisesta
toiseen
päästä päähän
Kuvat vangitsevat hetken.
Eivät tunnelmaa.
Muistojälkiä kuvat eivät voi ikuistaa. Vangitut hetket, tuokiokuvat tuovat mieleen, muistuttavat. Kaivavat ja raapivat esiin.
jäljet
Ja jäljet tekevät kipeää.
muiston pysyvyys
toki,
voin sanoa, että olen sen nähnyt
että olen sen kokenut
että tuossa minä olen
kuvassa
hetkenä
tuokiona
kerran eletty
valheeksi vangittu
muiston pysyvyys
toki,
mutta muisti on hämärä
katala
ketku
muistot eivät pysy
jäljet pysyvät
Minä olisin laulanut hetken pysyvyydestä.
Hetkestä se on kiinni
riippumatta siitä, kuka sen vangitsee
Tutkin varpaitani
nyt,
joskus
tässä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti