Karbonaatti

Viljaa
Tähkäpäitä
Syyshäitä
Tuuli joka ulvoo
tuskaansa



IV

GMT ... -273,15

Ox. +35,9%

Koneet luovat apatiaa

Ovenkarmeista on jäljellä sydän, joka sinne sota-aikana valettiin. Valurautaa. Samasta aineesta taottiin aikanaan omani. Ruostunut lähes puhki. Kauttaaltaan. Vaan mitäpä sillä enää.
Ulos on liikuttava kolmekymmentäseitsemän kulmaminuuttia pohjoiseen
Talo täyttyy pian kutsumattomista vieraista. Äänistä pimeässä. Varjoista nurkissa. Välähdyksistä. Kivusta. Ne eivät sääli. Niillä ei ole aikaa.


Siivosin tänä aamuna viimeistä kertaa. Pyyhin paksut pölykerrokset ikkunalaudoilta ja karmeilta. Olin unohtanut syvän saarnin värin, jonka ne omasivat.
Peittelin huonekalut ohueen, vaaleaan harsoon. Olin haamujen keskellä. Järjestelin säröiset posliiniastiat hilseileviin kaappeihin. Pinosin eteiseen kasautuneet, kellestuneet nurkkaan sytykekorin viereen. Silmäni takertuivat hetkeksi viimeisimpään lehteen. Päiväys oli viiden kuukauden takaa. Ajantajuni oli siis hämärtynyt täysin. Kelloja talossa ei ollut. Ajan kulkua olin seurannut vanhan gramofonin avulla. Soitin sitä tauotta ja pidin kirjaa kulloistenkin levyjen kestosta. Foni kuitekin kuoli yskäänsä jonkin aikaa sitten. En ollut enää varma, oliko siitä päiviä vai viikkoja. En ymmärrä, miksen alkanut kirjata kuluneita öitä. Toisaalta yön ja päivän raja oli yhtä luettava kuin meren rantahiekkaan piirretty ura.
En ollut varma kuin yhdestä asiasta.
Laivat olivat myöhässä.

Rakensivat niin suuren magneetin

että ilmansuunnat eivät enää tunnistaneet toisiaan

saati itseään