Taivaalla pumpulimainen, ohut käärme. Tarinan alussa eheä, suora, kaareutuu taivaan halki.
Kirkas, sinisellä taivaalla hehkuva aurinko korostaa rannan ja rantaviivan valkeutta, korutonta kauneutta. Puoliksi törmäällä, lumeen ja jäähän jumittuneena seisoi kallellaan Catherine.

Puut kevyesti kumartuneena horrokseen vaipuneen jääkuningattaren ylle. Neitseellisen lumen ympäröimänä.

Aurinko kirkasti säteitään. Lumi pysyi koskemattomana.

Puut suoristivat selkänsä. Lumi pakeni rinteiltä alamäkeen.

Värit vaihtoivat paikkaa

ja taivaan värjäämä vesi nosti Catherinen hellästi syliinsä

käsivarsilleen

ja kantoi jääkuningattaren kauas rannasta.

ja kenen jalat ikinä rikkovatkaan veden pinnan

ja kenen kädet ikinä sivelevätkään rannan lumpeita

Catherine halkoo järvenselkää

jälleen

kun värit ovat palanneet kotiinsa

Jokin jossain sai tämänkin aikaan

Tutkin varpaitani
tässä
vaan en
nyt


Eräs mies lauloi muiston pysyvyydestä, joka viipyy kasvoilla. Minun kasvoni ovat kuin joutsenen selkä. Kuvainnollisesti siis. Voi kun olisivatkin fyysisesti.

No, kuitenkin tämä mies. Lauloi. Muiston pysyvyydestä. 

Mahtaa vitsailla. 

Mahtaa ilkkua. 

Pitää pilkkanaan.

Eivät muistot pysy.

Jälkiä niistä jää.

Ja jäljet ovat kivuliaita.

Niin, kuviakin toki. Kuviahan muistot ovat. Tuokiokuvia. Tuokioita, hetkiä kaapattuina silmien taakse. Kerran eletty, heikko yritys elää uudelleen.

Kuvia.

Kuvia katsellaan yhdessä

perheen

ystävien

ja toimistotyöväen konferensseissa

kesken

heidän kesken.

Selataan kuvia

hetkiä

toisesta

toiseen

päästä päähän

Kuvat vangitsevat hetken.

Eivät tunnelmaa.

Muistojälkiä kuvat eivät voi ikuistaa. Vangitut hetket, tuokiokuvat tuovat mieleen, muistuttavat. Kaivavat ja raapivat esiin.

jäljet

Ja jäljet tekevät kipeää.

muiston pysyvyys

toki,

voin sanoa, että olen sen nähnyt

että olen sen kokenut

että tuossa minä olen

kuvassa

hetkenä

tuokiona

kerran eletty

valheeksi vangittu

muiston pysyvyys

toki,

mutta muisti on hämärä

katala

ketku

muistot eivät pysy

jäljet pysyvät

Minä olisin laulanut hetken pysyvyydestä.

Hetkestä se on kiinni

riippumatta siitä, kuka sen vangitsee

Tutkin varpaitani

nyt,

joskus

tässä

Piilotodellisuudesta rationaaliseen yhteisymmärrykseen

                                Roikkuvat kahleistaan,
                                                       tietävät paikkansa.

ennustavat

vaikkeivät näe
                            osuvat harvoin
oikeaan

vuosien kokemuksesta huolimatta.

runot maistuvat erilaisilta katulamppujen alla luettuna

Heissä on potentiaalia, mutta siitä heille puhuttaessa he imevät kuivia huuliaan

                                                                                                            karmivalla tavalla.


Sylki heidän leukapielissään on tahmeaa, valkoista, sitä on tarttunut heidän takkuiseen partaansakin.

Huulet lohkeilevat, mutta he vain
katsovat sinua
kaihin peittämillä silmillään

Ehkäisymenetelmistä katalin

                    murot


maistuvat aina maidolle.


                                                                              Ei koskaan toisinpäin



Selkeä paluu takaoven kautta. Huomasin mutaiset jalanjäljet kuistilla vasta viikkoja myöhemmin.

Maitohammas

Täällä, täällä

olen vielä täällä

kuiski maitohammas suussani

aamuyöstä kolme kuuta 

takaperin

           perin juurin 

hämmästyin

            millä juurin 

oli

itsensä ikeniini sitonut, kun ei

lapsuusiässä ollut loikannut pesualtaaseen, sieltä

tyynyn alle.

                 Vaka vanha

         viisaista viisain

                     kruunupää

kaukana suun kauimmaisessa nurkkauksessa

kalpeni kummastuksesta

        kaikkia alamaisiaan

         koko valkoista valtakuntaansa

 oli onnistunut

                tämä lapsukainen hämäämään

monen kymmentä vuotta

mikä huijaus

mikä ilmeetön esitys

                                          vaivatta

ilman kenenkään epäilyä

                        oli joukossaan

               alamaistensa keskuudessa elänyt

       kuin kuka tahansa

rautaisista valkolakeista

Sai minut kylpyhuoneen peilin ääreen

avaamaan suuni

hetken aikaa tarkastelin

mistä kuiskaukset kuuluneet

sitten näin

ei aivan eturivissä

muttei takapulpeteissakaan

vasemman käden puolella

yläkatsomossa

vilkutti ja kuiski

tässä, tässä

näethän

                     Toden totta

              tavatonta

      monen monta

koettelemusta

                               muttei mitään vastaavaa

Näppärin sormin

nykäisin sen istuimeltaan

vallan kivuttomasti

päästämättä ääntäkään

luiskahti sijoiltaan

kilahtaen

sulautui lavuaarin valkeaan posliiniin

Miksi luovutit paikkasi

                                        vetäydyit

ja annoit itsesi ilmi näin

kun ei sinua kukaan kyräillen katsellut

eikä kukaan toisin olisi uskonut

Miksi nyt

kun olisit voinut odotella aina loppuun

kunnes ei henki hampaita hivele

                  Ja pieni valkea

          kuiski tyynesti

      koska näin teostani

jää minulle kosolti enemmän

                            olen siellä jo nähnyt kaiken tarpeellisen

Kolme kuuta myöhemmin

on yläkatsomossa vasemman käden puolella

pieni kuoppa

johon hammasharja

aina putoaa

I

melankoliaa syvällä suvessa

makaa ruumis omassa kusessa

hengittää viinan huuruja

                        luvassa kuuroja

       luovat tunnelmaa

joka ei katoa 

            salamoinnin 

     myötä

joka

         jatkuu 

    myöten 

             yötä

         maan yöllinen hämärä

aamukaste pisaroi

            lehdillä

                                         yllä ruosteinen taivas

II

Pusken eteenpäin

                             askel askeleelta

                                                         varvikko narskuu.

Minun maisemani

etusormien väliin mahtuu kokonainen vuoristo

siroin liikkein

piirrän rajaa

josta taivaan ja maan

erottaa.

Kaiken yläpuolella

katson alhaalta käsin

väsynein käsin

jaksan nostaa viimeisen kiven

paikalleen

III

Aukean ainoa mänty

latva sivelee taivaan paljasta

vatsaa

ja taivas hyrisee

kuulen

                           pelkään

mutta täytyy kiivetä

jotta näkisin ympäristön paremmin

Kaukana odottaa ukkosen

julma armeija,

synkät joukot

valmiina puhdistamaan maailman

tai ainakin tämän metsän

Meidän kesken

Polviin oli helppo nojata
niihin luotti enemmän kuin seiniin
seiniin ei uskaltanut koskea.

Ämpäri oli jalkojen välissä.
Vielä tyhjä.
Ruosteläiskiä sisäpinnoilla

puhummeko nyt minusta vai ämpäristä

Kuului huoneen vakiovarusteluun.
Peltiämpäri ja linkkaava jakkara.

Seuraavana aamuna herään jälleen kyljeltäni, vasen puoli puutuneena. Vieras käsi hiuksissani. Tuttu ääni lähes korvanjuuressa

Sormet raivaavat takkuista päätä.

Luulevat tietävänsä pisteet, päätepysäkit.

Luulevat olevansa leuto tuuli vehreissä puistonpuissa.

Ovat ruosteinen raivaussaha sademetsässä.

Vieraat huulet niskassani. Kevyt kosketus riittää pirstomaan tuhansia kuutioita betonia.

Suihku käy jossain. Läsnäolon tunne häipyi hänen mukanaan.

Suljen silmät, vaikken niitä ollut vielä avannutkaan.

Ja olen taas

                         siinä huoneessa

Ämpäri on edelleen tiiviisti jalkojen välissä.

nyt

annan ylen

kaikki ylenkatsomani asiat

oksennan

kaon

yskin

                                           ja pitkä limanoro jää roikkumaan leuasta

silmiin kihonneet tulvavedet

vievät maa-ainesta

ja kasaavat sitä kauas kaupungista

Seiniin ei uskaltanut

                             koskea

pitkään aikaan